Kilpailukyky ja kestävyysvaje. (Tämä on tärkeä ja nykymenosta kertova juttu, siksi se on tässäkin julkaistava)
Kilpailukyky ja kestävyysvaje ovat sanoja, joita
politiikassa käytetään ahkeraan, kun niillä voi perustella vaikka minkä
poliittisen konnuuden. Niitä on käytetty menestyksekkäästi kaikissa valtion
tulojen ja menojen leikkauksissa. Nämä perustelut menevät poliitikkojen ja
kansankin mielissä läpi kuin häkä. Syy lienee se, että yritysveroa ajatellaan samoin
kuin palkkaveroa. Niillä on kuitenkin eroa kuin yöllä ja päivällä, sillä palkansaaja
maksaa veroa bruttopalkasta, mutta yritykset voitosta.
Kapitalismi rakentuu tuotannon yksityisomistukseen, kapitalistiseen
yksityiseen pääomaan. Ne on sijoitettu yrityksiin, joiden ainoa tehtävä on
tuottaa voittoa. Yritykset eivät siis ole hyväntekijöitä, jotka tuottavat
hyödyllisiä asioita ja maksaakseen työllisille palkkaa. Siksi jokainen omistaja
ja yritys tekevät kaikkensa saadakseen sijoitukselleen ensin kohtuullisen, sitten
hyvän ja lopuksi maksimaalisen enimmäisvoiton.
Tässä voitontavoittelussa omistajat, kapitalistit, ovat aina
käyneet keskenään kovaa, jopa veristä kilpailua. Ennen vuotta 1995
pääasiallinen kilpailu käytiin kansallisvaltioiden sisällä. Silloin yritysten
kansainvälistä kilpailua tasoitettiin tullisopimuksilla, joilla valtiot
suojasivat yrityksiään ulkomaalaista ylituotannon halpatuontia vastaan.
Parikymmentä vuotta sitten tullisopimuksista luovuttiin ja
siirryttiin vapaakauppaan. Se poisti tullit, kotimarkkinayritysten rajasuojan.
Sitä ennen oli vapautettu pääomien vapaa liikkuminen, josta seurasi massiivinen
pääomavirta. Suomalaiset pääomat vietiin pois maasta ja korvattiin ulkomaisilla
pääomilla, omistuksella. Samaan aikaan myös ulkomaisten suuryritysten
ylituotannon tuonti lisääntyi, tuonti kaksinkertaistui. Se hävitti maasta yli
50 000 yritystä ja lukuisat pikkukapitalistit menettivät omaisuutensa.
Syntyi pysyvä jättityöttömyys, kestävyysvaje.
Nyt työn tarve vähenee koko ajan, sillä kilpailukyky vaatii
yhä suurempaa tuottavuutta pienemmillä henkilökuluilla. Mutta kaukana
Euroopasta, pohjolan periferiassa se ei vielä takaa riittäviä voittoja. Siksi
kilpailukyvyn nimissä valtiolta vaaditaan milloin mitäkin. Näkyvimpiä vaatimuksista
ovat veronalennukset, vaikka niillä ei ole mitään tekemistä yritysten kilpailukyvyn
kanssa.
Vain sellaiset verohelpotukset, jotka alentavat yritysten
tuotantokustannuksia, vaikuttavat kilpailukykyyn. Muut yritysverojen
kevennykset eivät siihen vaikuta, kun yritysten vero peritään voitoista joten
helpotukset lisäävät vain yritysten, kapitalistien voittoja. Yritysten
veronalennukset ovat erottamaton osa kapitalismin tulonjakoa. Tästä johtuen vain
Kela-maksun poistaminen on vaikuttaa yritysten kilpailukykyyn vuosittain noin
800 miljoonalla eurolla.
Vaikka yritysverolla ei ole mitään tekemistä kilpailukyvyn
kanssa, sen nimissä on yritys- ja pääomaveroja alennettu hurjaa vauhtia. Vuonna
1991 yritysvero oli 50 %, mutta 2014 enää 20 %. Yritysvero on keventynyt hurjat
30 prosenttiyksikköä, 83,3 %.
Suhteellisesti suurin veronalennus tehtiin
osinkoverotuksessa. Se on ollut ikimuistoiset ajat progressiivinen, osinkotulon
kasvun mukaan nouseva, korkeimmilla 71 %. Vuonna 1993 osinkovero poistettiin
kokonaan. Vuonna 2005 se palautettiin, mutta ei progressiivisena vaan 28 %:in
tasaverona. Vuonna 2012 se vero laskettiin 21 %:iin, mutta 2014 se nostettiin
26,4 %:iin. Näin suurimpien osinkotulojen saajat maksavat nyt peräti 44,6
prosenttiyksikköä vähemmän veroa kuin ennen progression poistamista, alennus on
62,8 %.
Tämän lahjan lisäksi kymmenkuntavuotta sitten poistettiin
myös varallisuusvero, josta veromenetys on vuosittain 150–200 miljoonaa euroa.
Yritys- ja pääomaverojen alennukset on sitä röyhkeämpää,
mitä heikompaa on yrityksiä omistamattomien palkkatyöläisten vastavoima. Kun
työläisten poliittinen vastavoima on saatu eliminoitua, voivat yritysten
omistajakapitalistit häärätä mielensä mukaan ja kyllä he hääräävätkin. Nyt
vaaditaan pakkojen vähintään kymmenen vuoden jäädyttämistä ja yritysverojen
poistamista kokonaan.
Ilman heidän rajatonta ahneutta ja röyhkeyttä julkisella
taloudella ei olisi hätäpäivää. Valtion ja kuntien taloudet olisivat vähintään
tasapainossa, eikä menoleikkauksista olisi puhettakaan.
Kilpailukyky ja kestävyysvaje ovat termejä, joiden sisältöä ei
näytä kukaan tuntevan ja poliitikot kaikkein huonoimmin. Siksi Elinkeinoelämän keskusliiton
(EK) johdolla termejä on käytetty menestyksekkäästi suurpääoman verohelpotusten
toteuttamisessa.
Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana on kehitetty järjestelmä,
jolla julkiselta taloudelta yrityksille ja suuria pääomia omistaville tehdään
vuosittain 10 miljardin euron tulonsiirto. Sitä nimitetään kestävyysvajeeksi,
jonka maksavat eläkeläiset ja tavalliset palkkatyöläiset.
Kai Kontturi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti